lauantai 1. lokakuuta 2016

Kiltit


Olen kirjoittanut esseetä ja aloitellut kanditutkimusta. Lukenut tutkimusaineistoa, tehnyt tajunnanvirtalistauksia, assosioinut.  Olen viettänyt useita iltapäiviä kirjastossa lukemassa. Joka kerta menen jossain vaiheessa kävelemään hyllyjen väliin. Katselen kirjojen selkämyksiä ja otan käteeni tutun tai kiinnostavan näköisen niteen. Laitan kirjan takaisin, kierrän runohyllyn luo. Otan runokirjan käteeni, selailen, laitan takaisin. Välillä lainaan jotakin, yleensä hyvin ohutta, että ehtisi lukea. Yhden poikkeuksen tein: lainasin Helvi Hämäläisen Kootut runot. Tutkimusta varten, sanoin itselleni. Puoliksi totta: kyllähän se liittyy, mutta minun vain aina pitää päästä lukemaan runoja. Etenkin silloin, kun ei ole aikaa.


Mitä enemmän kirjoitan akateemisia, vakavia lauseita, sitä enemmän koen tarvetta kirjoittaa tänne niiden vastakohtaisuuksia. Sellaista analyysiltä karkaavaa, analyysiltä suojassa olevaa materiaalia. Tunteita, hengähdyksiä. Jotakin hyvin kevyttä, hyvin kilttiä. Ohutta, harsomaista. Hiukan kuin sumuista seittiä metsässä sienten ympärillä juurikossa. Tahmeaa, ilmavaa. Ehkä yritän taas tavoittaa. Mennyttä, tunnetiloja, sanoittaa jotain sellaista, joka ei alun perinkään kuulunut kielen piiriin.

Eikä kaiken tarvitse kuulua. 

Muutama asia, joita olen ajatellut:

Yksi: esikielellisyys, semioottisuus, tunne, yhteys, ero
Kaksi:  kiltteys, hiusharja, peili, rituaali
Kolme: (yritin kirjoittaa tähän sanoja, mikään ei tuntunut oikealta)

Kohta kolme on varmastikin tärkein. Jotain, jota ei osaa sanoittaa. Pystyin nimeämään monta, pidän helmassani nimeämättömät. 

(Tässä kohtaa muistin yht'äkkiä Rauha S. Virtasen Selja-kirjat. Jostain syystä myös metsän täynnä valkovuokkoja sekä kaksi tyttöä kukkia keräämässä. Yhteyksiä. Minä pidin niistä kirjoista kovin. Ehkä tämäkin liittyy muistomaailmaan, siihen puoliksi sanoitettuun, puoliksi mielikuvien kudelmaan).

Helma. Kukat. Metsä. Valkovuokot.


 

Tässä on kuva maisemasta, joka on osa minua. Näkymä on enemmän mielentila kuin konkreettinen paikka. Sitäkään ei tarvitse sanoittaa. Polun varret, muurahaisen puremat ja kesien syklit. Maisema on niin muovaava, että se on psyykessäni käsite. Jotain porautunutta, jotain pysyvää. Sellaista, joka laukaisee muistojen sarjan, filmikela pyörii loppuun päästyään alusta asti uudelleen, vaihtaen muotoa, väriä. Ei sanoja. Saunasta froteepyyhkeet päällä takaisin, kiivetään mäki. Polku on niljakas ja liukas siitä kohtaa, missä on enemmän mutaa. Paljaan jalan alla maa on viileä, hyvä.

Kiltit. Se sana jäi nyt otsikoksi. Ketkä kiltit? Mitkä kiltit?

Nämä päivät vaikka, tällaiset, jotka vievät hellästi eteenpäin. Tyttö, joka harjaa päivittäin pitkän tukkansa. Sellaiset lapset, jotka selvittävät takkuja, eivätkä leikkaa purkkaa hiuksistaan pois. Kiltti joku, se joka suo ja antaa. Kiltisti nyt. Nämä kaikki ja muutakin. Ei kiltteys aina ole pahasta. Eikä sanojen puute, niiden näennäinen riitasointu, satunnaisuus. Kenen muistot lineaarisena tulevat?


Jossain sisälläni höyhenenkevyt tunne siitä, että tulen vielä kirjoittamaan, kertomaan.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Mysterium


Olen usein toivonut, että voisin luottaa kiergekaardisiin uskonhyppyihin. Olen toivonut sitä kauan, sillä tavoin kuin toivotaan jotain tietäen, että toive ei ikinä tule toteutumaan. Alitajuisesti, hajamielisesti. Siinä sivussa. Heittäytyminen on aina kuulunut (armo)lahjana muille, ei minulle. Että kokisi turvan, joka kantaisi oman hallinnan ulkopuolellakin. Kantaisi ja ohjaisi oman hallinnan ja kontrollin ulkopuolelle. Pois taakasta, pois vastuusta.

Usein olen tätä toivonut. Olen aina ajatellut, että totaalinen kohtalon huomaan heittäytyminen on jotain hyvin konkreettista ja radikaalia. Näkyvää. Huimaa loikkaa, joka näkyy kauas. Sellaista "kaadu nyt vapaasti, joku ottaa sinut kiinni" -luottamuspeliä. Olen odottanut alitajuisesti selvää merkkiä: salamaa, auringonpimennystä tai ainakin jonkinlaista tulikirjaimista ruutupaperinoottia, joka kertoisi että nyt on aika. Nyt hyppysi tapahtuu ja kohtalo handlaa loput. 

Kuinka perin kummallista onkaan, että olen tässä pikku hiljaa huomannut heittäytyneeni jo aimo määrän. Ilman taivaan avautumista, palavia pensaita tai kriisi-itkuja.  




Arki on kantanut. Niin olen itselleni sanonut. En ole ajatellut, että olen antanut arjen kantaa. En ole pyristellyt vastaan enkä kalistellut näkymättömän katiskan reunoja. Kannettu, annettu. 

Olen etsinyt vähemmän varmoja selityksiä, vähemmän ehdottomia merkkejä tai takuuvarmasti perille ohjaavia tienviittoja. Pikku hiljaa elämään on hiipinyt luottamus. Se koostuu hiukan luotosta omiin kykyihin mutta eniten luotosta muihin ja muuhun. Hyvyyteen. Rakkauteen.



Sillä suurin on. Ja se manifestoituu ihmisten teoissa. Minussakin. Kanssakäymisessä. Vastoinkäymisissä. Luotossa. Siinä, että vaikka kaatuisin kuin laho pieni puu, minut otettaisiin vastaan. Luottamusleikissä, oikeastikin.

Pieniä muruja, joiden rakennetta minä en edes koe tarvetta selvittää. Kai sitä voi sanoa uskoksi. Kai sitä voi sanoa hypyksi. Kai sen voi nähdä, silmistäni, hymystäni.

Että ei enää pelota. Eikä pelota se, että tulee pelkäämään. Ehkä se on se tärkein ero. Että ei. Että oikeasti, oikeasti kantaa.



Ps. Olen kuunnellut Nick Cave & the Bad Seedsin levyä Skeleton Tree ja huomannut sen, että kuten aina, pyhyys tulee iholle suurimman tuskan kautta.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Mikä on tärkeää

Pyöräilen joenrantaa pitkin. Kirpeä ilma tuoksuu tutulta. Muistan välähdyksenomaisesti kolme asiaa yhtäaikaisesti: 

1) Sieninäyttelyt kaupungintalon kellarissa 
2) Vahakankaan, josta leikattiin ruokaliinoja 
3) Sinisen villakangastakin ja baskerin, tuoksut

Horjun siinä välissä, tässä näin riveillä. Kirjoittaisinko

a) Syksytuoksuista, parijonoista, niistä kuvaamataidon tunnin vaahteranlehtitöistä joka vuosi

vai

b) Siitä päivästä jolloin koulun pihalla poliisisetä hitsaa kaikkien pyöriin sellaiset turvamerkinnät, että jos pyörä varastetaan niin se löytyy, minunkin tunturipyöräni, oranssi-valkoinen, Tunturi Vip, Isojen Tyttöjen pyörä joka on minulle kovin tärkeä

vai

c) Maailmasta, joka rajoittui tietoon, että 
                                   maailman lapset ottavat sakset
                                   leikkaavat valtiot kartalta

                                                                          toivovat että maa on toisenlainen,

                                                                                                                     rakentavat sen.

1990

Sillä aikuiset aiheuttavat sotia, sen tosiasian, että on liikuntavälinevarastoja. Aikuiset ovat myös hyviä, kuten a) poliisi, joka suojelee minun pyörääni b) opettaja c) useimmat vanhemmat d) presidentti Koivisto. Aikuisten tehtävänä on suojella meitä. Lähiaikuisten. Kaukoaikuiset ovat vaikeampi käsite. Kaukoaikuisia ovat juopot, jotka istuvat lähimetsässä. Uutistenlukijat. Ne, joiden puolesta kirkossa rukoillaan. Tuntemattomat aikuiset. Namusedät, joista meitä varoitetaan. Itsensäpaljastelijat. Varmasti sekin pariskunta autossa, joka pysähtyi meidän kohdalle ja sanoi että "tulkaas tytöt kyytiin" ja me juostiin niin lujaa pois kun päästiin. Kaukoaikuiset.

Minä usein mietin, miksi liikuntavälinevaraston kaikki urheiluvälineet olivat niin likaisia ja huonokuntoisia. N. kertoi tunnilla, miten sen isä oli heitellyt jugurttipurkkia ja kaljatölkkiä ja opettaja oli surullisen näköinen. N. oli levoton ja asui kerrostalossa. Kerran kun me oltiin sen talon pihalla N. ja sen kaverit sanoi, että toisessa kerroksessa asuu nainen, jonka takia ambulanssi käy pihassa joka viikko ja että sen naisen verta on rappukäytävässä. Minua vähän pelotti. Sen talon pihassa lapsilla oli kaikki valta. Sisällä oli aikuisten maailma. Kaukaisten.

2016

Suomen kaukoaikuiset läimäyttävät entisiä lapsia, nykyisiä lapsia, ja syntymättömiä lapsia päin näköä. He eivät katko huonoa kasvia, myrkyllistä, koulun pihaa reunustavalla ojalla kasvavaa. Se siinä kasvaa, valtaa tilaa, ja me ja he ja pikku N. ja pikku S. ja kaikki vain siinä leikkivät. Kasvi kuristaa, marjat myrkyttävät, ja N. ja S. jotka ovat nyt jo aikuisia, ovat vihaisia, peloissaan, petettyjä. Koska toivotaan toivotaan toivotaan. Taidettiin kasvaa ulos liikennepuistoista. Täällä ei enää ole turvaa.




Maailman lapset
         ottavat sakset


Älä tule paha natsi
           älä tule fasismi
                  askartelusaksilla
minä leikkaan sen poikki
                 kun sinä et minun puolestani sitä tee

Jos minulla olisi toive
         ei olisi haisevia luistimia rumia vanhoja suksia
                           eikä N. joutuisi kulkemaan rikkinäisissä collegehousuissa
                    älä tule paha setä
                      tule tule hyvä setä
                                televisioihin suojelemaan meitä
kaikelta siltä, jota emme tahtoisi pelätä. Aamen.