Image Slider

Naisten päiviä

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

En kirjoita naistenpäivästä, ajattelin vielä aamulla.
Ei minun tarvitse kirjoittaa, ajattelin iltapäivällä.
Päivä kääntyi iltaan, ja mieleni auringonlaskun mukana.

Mitä minulla muuta on, kuin sanani?


Aina välillä lainehtii yli. Selasin tänään iltapäivälehtien otsikoita, ja minua kuvotti. Ei se mitään uutta ole. Siihen tottuu, naisten ulkonäön ruotimiseen. Siihen tottuu, rakenteissa olevaan seksismiin ja tytöttelyyn. Kaikkeen tottuu. Naisvihaan tottuu. Ihmisten puheeseen tottuu. Ihmisten asenteisiin tottuu. Siihen tottuu, että kuulee, miten Suomessa on asiat niin helvetin hyvin, että naisten on turha vikistä enemmästä tasa-arvosta. Kaikkeen tottuu. Sitä sisäistää. Sisäistää toiset naiset kilpakumppaneikseen. Sisäistää oman arvonsa riippuvan kauneusihanteisiin sopivasta ulkonäöstä. Sisäistää sen, mikä on sopivaa ja mikä ei. Sisäistää vitsi-vitsi-läpät. Sisäistää hyvän perseen. Hyvät tissit. Läskin lehmän. Laudan. Sisäistää sen, että sinä et tule ikinä itsenäsi riittämään. Olet joko liian hiljainen tai liian äänekäs. Meikkaat liikaa, tai annat aknesi näkyä. Pukeudut kuin huora. Et pidä itsestäsi huolta. Olet tyylitön. Frigidi. Ämmä. Hankala. Tyttö. Äiti, joka roikkuu liikaa somessa. Äiti, joka suorittaa äitiyttä. Liian vanhana lisääntyvä. Yh-äippä, joka elää sossun tuella. Nolo. Siideripissis. Kukkahattutäti. Lesbo. Telaketjufemakko. Huh-huh-paljastelija, jolla vähän vilahtaa! Kohu-se-ja-tämä ja akatemiatutkija, jolle voi lähettää vihapostia. Rinnakkaisluokan tyttö, jonka kuvaa voi netissä haukkua. Tuntematon julkkis, jonka kuvan voi netissä haukkua.

Muun muassa. 

Ei.


Tästä ei tullut lempeää puhetta. Mutta ei ympäröivä yhteiskuntakaan ole lempeä.

Jaksa. Jaksetaan.

Minä uskon sinuun, uskothan sinä minuun? 

Hyvää naistenpäivää. Tänään ja muina päivinä, minä teistä, te minusta.

Kiitoksella eläjät

torstai 2. maaliskuuta 2017

Tänään olen kiittänyt montaa ihmistä. Eräs oman alan työtilaisuus aukeni eteeni, ja samalla kun olen iloinnut tästä mahdollisuudesta, olen kokenut valtavaa kiitollisuuden tunnetta. 

En usko, että olisin se ihminen joka olen, ilman että olisin saanut kannustusta ja positiivista palautetta tekemisistäni jo lapsuudesta lähtien. Uskon äärettömän vahvasti siihen, että sanoilla sekä rakennetaan että tuhotaan. Lannistavat kommentit, ilkeilyt, vähättelyt tuhoavat vahvintakin itsetunnon tiilimuuria. Kehut, kiitokset ja kannustukset sen sijaan toimivat paikkaavana laastina, tilkkeenä heikommissa kohdissa. Aina kehun ei tarvitse edes olla sanoitettua. Katse, hymy, halaus, taputus selkään. Kosketuskin voi kannustaa, olen tässä näin lähellä.

Pikkutyttönä harrastin tanhua. Olin ensin vallan innoisani tanssahtelusta, mutta jossain vaiheessa pientä kuusivuotiasta ei humppa enää kiinnostanut. Kiertelin asiaa kertoen, että tanssikenkä tippuu jalasta, en tykkää en. Vanhempani ymmärsivät, mistä oli kyse. Kukaan ei vaatinut minua jatkamaan, ja minä jatkoin leikkejäni pihapiirissä ja vedin tikulla puroja sulavedelle keväiseen maahan. Ei tullut tanssijaa. Eikä tarvinnut.

Kouluikäisenä soitin pianoa. Olin todella laiska harjoittelemaan soittoläksyjäni. Musiikkiopisto vaati edistystä ja tasolta tasolle etenemistä, minä rimpauttelin puolihuolimattomasti läksynä olleita kappaleita vähän ennen tunnin alkua. Opettaja haroi hiuksiaan, ei tyttö edisty ei. Minä vain halusin soitella kissanpolkkaa ja muuta mukavaa, sonatiinit ja sonaatit tuntuivat kuivilta ja pölyisiltä. Neljätoistavuotiaana ilmoitin, s´on loppu nyt! Vanhempani eivät painostaneet jatkamaan. Ei tullut tytöstä soittajaa ei. Eikä haitannut.

Aloitin kirjoittamisen seitsemänvuotiaana. Päiväkirjasta tarinoihin, runoihin ja kaikenkattavaan dokumentointiin. Ainekirjoitukseen, analyysiin, esseisiin, fiktioon -- Vuosien vieriessä yksi pysyi: sana. Lyijykynä, kirjoituskone, tietokoneen tekstitiedosto tai konseptipaperi - oli väline mikä vain, tyttö sen kuin kirjoitti. Hyvä on tytöllä mielikuvitus. Joskus sain rakentavaa kritiikkiä lauseen lennosta, joskus kehuja, joskus parannusehdotuksia. Aina välillä tunnustusta, kannustusta ja kiitosta. Vähän alle kolmeenkymmeneen kirjoitusvuoteen mahtuu niitä hyviä ja huonompiakin. Välillä kynät olivat naftaliinissa, välillä terää piti teroittaa puolen tunnin välein. 

En tiedä, kirjoittaisinko ilman kiitosta. En tiedä, miten intohimolleni, tavalleni olla ja nähdä maailma olisi käynyt, ilman että se nähtiin, sitä ruokittiin ja sitä arvostettiin. Niin kouluaikoina kuin aikuisempana olen kohdannut myös kritiikkiä. Kuka tuo luulee olevansa. Ellei minulla olisi ollut takataskussa niin montaa kannustuksen sanaa, olisin saattanut joskus lannistua. Sisäinen palo ei ole aina tarpeeksi. Oman innon lisäksi polttoaineeksi tarvitaan myös peiliä: muita ihmisiä. 

Tiedän, että olen onnekas tässä suhteessa. Minulla on ollut kannustava perhe ja ystäväpiiri. Koska olen itse kokenut, miten suuri voima ja mahti kehumisella on, saarnaan siitä eteenpäinkin. Ja haastan itseäni siihen päivittäin. Miten suuri mahdollisuus onkaan se, että juuri sinä voit olla jollekin toiselle se, jonka sanat kantavat epäuskon ja huonon vaiheen yli? Että juuri sinun palautteesi tai kehusi antaa jollekin muulle voimaa ja uskoa omiin kykyihin silloin, kun kaikki ei mene Strömsön tyyliin ja maailma murjoo.

On myös ensiarvoisen tärkeää, että minun sallittiin olla kiinnostunut siitä, mistä olin. Nykyään olen törmännyt lehtijutuissa ja sosiaalisessa mediassa keskusteluun lasten harrastuksista. Jos minua olisi pakotettu jatkamaan joko tanhua tai pianonsoittoa, jos minun ei olisi annettu etsiä rauhassa omia kiinnostuksenkohteitani, en usko että tuntisin niin hyvin omia kykyjäni nykyään. Pahimmassa tapauksessa olisin ahdistunut ja vain halunnut miellyttää vanhempiani, suorittaa harrastusta kuin mitäkin katumusharjoitetta. Sain lopettaa. No big deal. Isompi juttu oli se tärkein, minun onnellisuuteni. Niin kuin lapsen onnellisuuden kuuluu vanhemmille ollakin.

Tänään olen kiitellyt. Tänäänkin aion kehua. Tänäänkin aion tukea läheisiäni asioissa, jotka ovat heille tärkeitä. Ja huomenna. Ja jos en joka päivä, niin joka viikko ainakin. Jos en sanoin, niin hymyilevin kasvoin ja ystävällisin silmin.

Haukku haavoittaa. Kehu kannattelee, sameidenkin vesien ylitse.

Jotain sinistä

sunnuntai 19. helmikuuta 2017


Eilen pukeuduin mekkoon. Valon aika pitenee.

Tulkoon kauneus, tule tule kevät!

Minä olen jo valmis uuteen.