Image Slider

Jotain sinistä

sunnuntai 19. helmikuuta 2017


Eilen pukeuduin mekkoon. Valon aika pitenee.

Tulkoon kauneus, tule tule kevät!

Minä olen jo valmis uuteen.

Kiitos, kiltti tyttö

perjantai 17. helmikuuta 2017

Olen sivunnut muutamaan otteeseen kiltteyttä kirjoituksissani ( "Kiltit", "Kiitos vihasta, kiltti tyttö"). Jälkimmäisessä käsittelen lamauttavaa kiltteyttä ja vapauttavaa vihaa sen vastakohtana. Ensiksi mainitusta linkistä löytyy seuraava katkelma: 

"Tyttö, joka harjaa päivittäin pitkän tukkansa. Sellaiset lapset, jotka selvittävät takkuja, eivätkä leikkaa purkkaa hiuksistaan pois. Kiltti joku, se joka suo ja antaa. Kiltisti nyt. Nämä kaikki ja muutakin. Ei kiltteys aina ole pahasta." ("Kiltit")

Eilen näin kaupungilla koulunsa päättäneitä abiturientteja. Lukiolaisten näkeminen sai minut muistamaan omia tunnelmiani vastaavassa tilanteessa, viitisentoista vuotta sitten. Oli yhtä aikaa helpottunut ja jännittynyt olo. Suuri testi oli vasta edessä, ylioppilaskirjoitukset. Ja kilttinä tyttönä minä laskin niissä onnistumiselle ison painoarvon.

Kilttinä tyttönä. Minä olen aina ollut kiltti, kunnollinen, hyvin koulussa menestyvä. Puhun, kuin olisin vieläkin. Sillä minä olen. Ei ole imperfektiä eikä pluskvamperfektiä. Olen yhä kiltti. Enkä suostu sanan kantamiin negatiivisiin konnotaatioihin.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ainakin nämä muistan suoralta kädeltä kuulleeni:

hiku, opettajan lellikki, nipo-sinikka, siveyden sipuli, kävelevä tietosanakirja, "toi kirjoittaa kuin joku vanha täti", "sä oot sellainen tyttö joka harjaa hiuksensa joka päivä"

Sain penkkareissa "Absolut Abi" -palkinnon. Se oli huumoritunnustus kunnolliselle ja tunnolliselle oppilaalle. Se palkinto meni ihan oikeaan osoitteeseen. En tiedä vieläkään, oliko se annettu minulle vittuilutarkoituksessa, vai vilpittömästi hyvää tahtoen. Eikä tiedolla ole edes väliä. Minä olin salaa otettu palkinnosta. Minä nautin salaa jokaisesta kirjoittamastani laudaturista, jokaisesta stipendistä ja jokaisesta saavutuksesta. En suureen ääneen, mutta hiljaa.  Kiltisti.

Kiltteydestä puhuttaessa oletetaan usein, että kiltti ihminen on kynnysmatto ja nöyrä ylisuorittaja, joka alistuu mihin tahansa. Aina ei puhuta kiltteyden positiivisista puolista. Minun kiltteyteeni liittyy suurelta osin kunnianhimoa, päämäärätietoisuutta ja ylpeyttä omasta itsestään. Teini-ikäni oli sosiaalisen kanssakäymisen suhteen kurjaa. En kokenut ikinä kuuluvuutta luokkatoverieni joukkoon, ja minut myös osaltaan eristettiin pois monesta sosiaalisesta hauskuudesta. Kesti vuosia, ennen kuin ymmärsin, että olin ollut koulukiusattu lukion loppuun asti. Kuitenkaan en luopunut kiltteydestäni. Miksi olisin muuttanut itseäni, sitä, mikä minä oikeasti olin? Myöhemmin koin nuoruusvuosieni kiltteyden hävettävänä persoonallisuuden piirteenä. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että siinä ei ollut mitään hävettävää. Eikä siinä ole vieläkään.

Kyllä, vaadin välillä itseltäni paljon. Tulen kuitenkin toimeen sen ominaisuuden kanssa. Kiltteyttä ei ole itsensä loputon rajoille piiskaaminen. Mitä sitten kiltteys minulle nykyään merkitsee, miten se näkyy? En pidä epäsäännöllisyydestä. En rajusta juhlimisesta. Haluan suorittaa asiat määräajassa ja tehdä ne huolellisesti. Tykkään siitä, että asuntoni on siisti ja kirjahylly pölytön. Haluan tehdä asioita oman itseni takia, ja omasta tahdostani. Olen tavoitteellinen. Teen työtä haaveitteni eteen. 

Jokainen edellä mainituista asioista voi olla negatiivinen tai positiivinen. Minulle nämä ovat positiivisia, energiaa antavia eivätkä rajoittavia asioita. Jollekin muulle elämänilon vieviä, ahdistavia. Liiallinen perfektionismi on negatiivista kiltteyttä. Se kääntyy hyviä tarkoitusperiään vastaan. Tiedän senkin kokemuksesta.

Se, että hymyilen paljon ja puhun pehmein sanankääntein ja korostan empatian tärkeyttä kuuluu myös persoonallisuuteeni, siihen kiltteyteen. Herkkyys ja haavoittuvaisuuskaan eivät ole välttämättä kirosanoja. Mikään ominaispiirre ei ole absoluuttisesti hyvä tai huono. Kaikissa on sävynsä ja puolensa. Olen vain kyllästynyt siihen, että kilteiltä vaaditaan kovempaa ääntä, aggressiivisempaa otetta ja kovempaa sietokykyä. Minua ärsyttää myös se, että etenkin tytöillä, kiltteys mielletään enemmän ahkeruudeksi kuin lahjakkuudeksi. Jos joku menestyy hyvin jollain alalla se tarkoittaa sitä, että sen eteen on tehty työtä, mutta menestymiseen kuuluu myös taitoa. Pelkän ahkeruuden merkityksen korostamisella tyttöjen ambitioita vähätellään. Luovaa, säkenöivää ja terävää lahjakkuutta esiintyy niin itsevarmasti oman kantansa esittäjillä kuin hiljaisilla ja aroilla. Ahkeruuskaan ei ole kirosana! Miksi se liian usein sellaisena koetaan?

Omistan tämän kirjoituksen kaikille kilteille tytöille, nykyisille ja entisille. Älkää muuttuko. Jos haluat harjata hiuksesi ja olla luottamusoppilas, tee niin. Kuuntele omia haaveitasi, omaa ääntäsi. Älä kuuntele vihaajia. Puutu vihaan. Ja muut, puuttukaa siihen, jos huomaatte nimittelyä, syrjimistä, mitä vain.

Maailma tarvitsee radikaaliutta. Myös radikaalia kiltteyttä.

Niitä, jotka harjaavat hiuksensä päivittäin.

Kuvia

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

1. Pöytä lukemisen keskellä. Viherkasvi.

   
* * *

Kaikk' on hyvin. On vain vähän kiire.

Monta ajatusta ja ideaa, mistä kirjoittaisi. Sitten kun. Jossain välissä.

 * * *


2. Yliopiston vessassa, varhainen aamu.


3. Eräs perjantainen sumuinen iltapäivä.


4. Hetki, jolloin luin Uuno Kailaan runoja (koska luen aina silloin tällöin niitä)


5. Lempisiioninvirtein ja tauko opiskelusta


 6. Yliopiston kirjastossa lukemista ja kahvia


7. Lenkillä onnellisena siitä, että askel kulkee 


8. Kirkko messun jälkeen


* * *

Nyt on tehtävä paljon töitä. Mieluummin vain lenkkeilisin ja kirjoittaisin niitä näitä.

Kunhan hommat vähän etenevät, palkitsen itseäni vapaalla ilmaisulla. Toivottavasti jo pian! 

Palataan,

xoxo