Image Slider

Katkelmia

perjantai 13. tammikuuta 2017


I

Prosessi

Katson seinää. Nyt. Painan sormeni vaaleaan pintaan, peukalo jättää sormenjäljen muotoisen rasvatahran vanhaan tapettiin.

Ja niin minä alan purkaa. Kuvio kuviolta, ajatus ajatukselta.  Raaputan tapettia, revin kerroksia lyhyin kynsin. Tikut pistelevät, sormien kuiva iho kesii. Annan kuuman veden valua hanasta, kämmenet punehtuvat, solina rauhoittaa. Suljen hanan, kuivaan kädet. Katson peiliin. Peilistä näkyvät silmät. "Hei". Nojaan lavuaariin. Katson uudestaan peiliin: väsynyt hymy. Huuhtelen kasvot, karhea pyyhe raapii poskea.

Istun.

Minä alan myös rakentaa. Paikka paikalta, liimaan, kasaan ja teippaan yhteen. Puhallan paperisilppua, se laskeutuu kuin sahanpuru, lumi. Harmaiden sukkien pohjat ovat vaaleat tapetista, pölystä ja paperimuruista. Jalat hikoavat, kädet kipeytyvät. Istun pöydän ääressä ja kokoan. Keskityn siihen, mitä on edessäni. Keskityn osiin. Niiden järjestykseen.

En tiedä kumpaa teen enemmän, puran vai rakennan. Järjestys vaihtuu, ketjut menevät sotkuun. Solmin yhteen katkenneita pätkiä ja puran umpisolmuja. Välillä hymisen laulua, silmät kiinni, hyräilen tuttuja sointuja.  

Aika kuluu. Minä kulun.

Revin pois tapettia sormen jättämän tahran kohdalta. Kieritän sormieni välissä tapettiliuskoja pieniksi palloiksi. Kuorin seinää. Lautasella on sipuleita, niiden haju kuvottaa minua. Pöly saa kurkun karheaksi ja raapiminen kynnet kipeiksi tyngiksi. 

Hymyilen peilille yhä uudestaan. Avaan hanan, valutan vettä, nojaan kylpyhuoneen seinään. Muistan yht'äkkiä, että asunnossa ei ole radiota. Suljen silmäni, tapailen melodiaa. 

Seinänvierustan peittäville sanomalehdille tippuu maalia. Vaaleita pisaroita, pieniä vuotoja. Sidon sormenpäitteni haavaumat. Avaan keittiön vesihanan. Katson sormieni maalitahroja. Siirrän katseeni seinään. Maali on tuoretta, liuotteen haju tuntuu vahvana. Nyt. Painan peukaloni seinään. Valkoiseen maaliin jää soikea jälki. 

Hymyilen peilille, käännän veden lämpötilan kuumemmaksi. Purkaminen voi alkaa.

* * *

II

Toisto

Menen tunneista sekaisin, päivät ovat hiljaisia.

Kauneuden äärellä olen ihan hiljaa. Lumi upottaa, äänet leijuvat ilmassa. On yhtä aikaa nykyisyys ja monta muistoa päällekkäin. Lumen painon alla kukkien osat maatuvat, muistot ovat painavia. Ne haisevat mullalle ja käymiselle.

Ketjusilmukat, rautalanka. Muistin paino ja prässi.

Kuivata kukat. Latinankieliset nimet. Viisikymmentä kasvia. 

Hiljaiset päivät, menen tunneista sekaisin. Hämärä laskeutuu ennen kuin ehdin aloittaa. 

Kuljen kahden huoneen väliä, seisahdan välillä peilin eteen. Katson mitään näkemättä, kampaan hiukset. Kauneuden äärellä olen ihan hiljaa.

Menen hämärästä sekaisin, kauneus on hiljaa, ja kukat. Lumi upottaa äänet, hämärä paino, uudestaan.

* * *

III

Vaimeneminen

Kerrot: ikkunastasi sinä näit kaaren
jonka lintu eilen kulki, halkoi
ilmaa hetken
katosi, siivenräpäys

Varma ei voi olla
miksi pitäisikään?

Ehkä lintu ei ollutkaan,
voihan olla, että ikkunalasin takaa
näit vain kasvosi väsyneet
viivat

Lintu on kaunis ajatus
näinä päivinä, kun ääntä
on niin kovin vähän

Kuin muisto ajasta, jolloin
vielä näimme unia
kun oli asioita: linnut, siivet,
nokat

Sininen, se on kaaren väri,
unen, puoliraskaan

Kerrothan minulle, kerrothan
minne lintu katosi, minne

minne me täältä menemme
ilman ääntä, laulua?



Tammijeejee

maanantai 9. tammikuuta 2017

Välillä mieleni tekevi kirjoittaa jostain vähemmän korkealentoisesta, vähemmän ytimessä olevasta. Olen kuitenkin tässä blogissani viime kuukausina keskittynyt Isoihin Kysymyksiin ja suuren väkipyörän liikkeisiin. Tapahtuu sitä pienempienkin rattaiden hampaissa. Tässä listattuna satunnaisia ajatuksia tammikuusta / tammikuulle.

1. Brittipop 

Olen kuunnellut Pulpin kappaletta The Fear noin parikymmentä kertaa putkeen. Perin kummallista, se on yleensä huhtikuun vakiokappaleita, kuuluen settiin "lue Autio maa ja itkeskele, katso lumen alta paljastuvaa multaa ja haltoidu, astu koiranpaskaan". No, riippumatta siitä, että Pulpin epistola on kevätrituaali, olen myös hengannut Sueden, Blurin ja Oasiksen parissa. En rehellisesti sanoen käsitä, mikä inspiroi minut flunssahoureissani (ensimmäisen) nuoruudenrakkauteni pariin juuri nyt, kun kaikki on ollut vinksin vonksin ja elämä on tuntunut yhdeltä via dolorosalta. Tuskissain olen aiemmin luukuttanut aina Nuorgamin Marraskuulistaa (löytyy varmaankin vielä Spotifyista) ja Townes van Zandtia. Tai Leonard Cohenia ja jotain synccäilyä. Mutta nyt siis melodramaattisen (tai oikeutetun) völjyämisen saatemusiikkina on ollut Parklife ja Beautiful Ones. Tiedä häntä. Toisaalta, The Fear on niin kova mantralaulu, että oksat pois. Hetken sitä niiden nuottien mukana uskoo, että pelko tulloo pelko männöö. Ja sielu lepää.

2. Naisen mitta

Tammikuu on laihdutus- ja paastokuurien ja kaikkien ihrankevennyssessioiden luvattua aikaa naistenlehti- ja muussa median maailmassa. Ei sillä, ei minulla tässä kuussa olisi muutenkaan rahaa tuhlailla lehtiin, mutta ei kyllä tekisi kansiotsikoiden perusteella mielikään. Minja Koskela hyvin summaa Bluestocking-blogissaan aiheesta: "Kehopositiivisuus eli älä lue tammikuun lehtiä". Joo ei. Positiivistakin kehorintamalta kuuluu. Mielenkiinnolla odotan, mitä Vaakakapina tuo tullessaan. Facebook-ryhmään (Jenny ja läskimyytinmurtajat) en ole vielä perehtynyt, mutta kiinnostaa.

Itse olen autuaasti unohtanut stressata tulevan hääpukuni kokonumerosta tahi siitä, olenko varmasti timmissä tikissä suuressa juhlassain. Ja sanalla "unohtanut" tarkoitan myös tietoista valintaa olla huokailematta uuman liikaa leveyttä tai jotain muuta ulkonäöllistä seikkaa. Haluan ennemminkin keskittyä olemaan onnessain tulevasta onnitapahtumasta ja antamaan rakkauden olla pääosassa, eikä ulkoapäin tulevan "morsio olkohon kauneimmillansa" -propagandan. Kauneus tulee myös onnesta. Ja siitä, että ei paru saumojen senttejä. 




3.  Viherkasvit

Noh, ei ehkä niin tammikuu-erityinen aihe, mutta tärkeä missä vain kuussa. Nimittäin vehreät ystävämme yhteyttävät ja tuovat sisustus-elementillistä rauhaa. 

ps. Omistan tällä hetkellä yhden vehkan, ja vehka hiukan kärsii hellästä hoidosta huolimatta. Tervehtymislahjani itselleni onkin pari vehkaa lisää lähikukkakaupasta. Naisella ei voi olla liian monta vihervehkaa. Kuten ei mitään muutakaan, paitsi ehkä kynsilakkoja ja akkuporakoneita.

4. Lumen valo

Lunta ja aurinkoa! Hiihtokelit! Hitokseen pakkasta! Marraskuu numero kaksi paitsi enemmällä auringolla! Kevätstressi! Ikkunat pitää pestä! Monot lonksuu! Saakeli!

(Itsehän en siis edes omista murtomaa- tai muitakaan suksia. Kevätstressin varmasti, kunhan tästä talvi etenee!)


* * *

Siinä joitakin satunnaisajatuksia. Muita maininnan arvoisia ovat alennusmyynnit (jäivät väliin koska ei ylimääräistä rahaa - luonto kiittää, kapitalismi kaatuu), tee (kahvia ei **ttu maista kun pää on täynnä räkää, leikin siis, että ryystän teetä pelkkää hyvyyttäni), irtiotot arjesta (kieltämättä kuukauden sairastaminen on yksi helskutin iso irtiotto arjesta ja bonuksena säästyy rahaa), harmaa väri (sopii niin villasukkiin, villapaitoihin kuin toipilaan kasvoihin) ja itsensä kehittäminen (kuusi jaksoa OITNB -sarjaa päivässä flixusta ja telkkarista pari realitytuntia päälle).


Mites lukijain vuosi on potkinut käyntiin?

Kutsu

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Olen alkanut kirjoittaa taas paperille, päiväkirjaan. Kielen alla kuplivat ideat, alut, tarinoiden kaaret ja kertomattomat kyyneleet. Käytän termiä päiväkirja suojaavana kuorena kirjoittamiseen liittyville haaveille. Että kirjaan päiviäni, ajatuksia, näkyjä nähtyjä. Oikeasti pinnan alla poreilee. Halu aloittaa oikea käsikirjoitus, oikea kertomus, repiä peilistä kuva ja sydämestä näyt. Halu kirjoittaa lyhytromaani. Novelleja. Pienoisromaani. Pieni romaani. Kirja.

On kohtalon ironiaa, että vasta nyt uskallan sanoa haaveeni todeksi, aloittaa sen eteen puurtamisen nyt, kun en voi. Kun pitää kirjoittaa konkreettisempia sanoja, avata teorian solmuja ja merkitä lähteet viitteisiin. Tehdä työtä näppäimistön ja vanhojen Raamatun tietosanakirjojen kanssa. Jaksaa.

Odotatteko te minua, sanat? Oletteko vielä siellä, kun kevät taittaa aurinkoa oven välistä, laajassa kaaressa ikkunalasin läpi? Oletteko, kun koittaa touko kesä heinä? Haluan uskoa, että odotatte. Minuahan te olette, minusta tulette. Leikkaan teidät esiin kuin kynnen reunat, pienet puolikuut.

Viime aikoina olen kokenut, että koko tähänastinen elämäni on ollut valmistelua näihin hetkiin. Sellaisiin pysähtyneisiin päiväpeitto-tyyny-hetkiin, kun ilmassa väreilee vanha brittipop ja minä olen perillä. Sellaisiin tiskaus-pyykinpesu-esiiliina-sitruunasaippua-hetkiin. Kiireen väleihin ja laidattomaan rauhaan, loppumattomaan kohtaan ympyrän kaarelle. 

Hetkiin, jossa kaikki on yhtä aikaa kesken, alussa ja valmista. Minä olen valmis. Maailma on yhtä aikaa pingotettu pysähdyksiin ja liikkeessä. Tiedättehän? Kuin maaliskuun pehmeän sohjolumen tuoksu. Kuin ensimmäinen kimmeltävä kuura syksyn lehtien päällä. Jouluaaton enkelikellot ja se hetki, kun luulit Ymmärtäväsi Kaiken yhdeksäntoistakesäisenä. Kyllä te tiedätte. Yhtä aikaa makea ja kirpeä, kutsuva ja syliinsä sulkeva. Minä olen valmis. Kertomaan tarinan. Avaamaan kannen, piirtämään viivan.


Kun sanan päästää irti, se muuttuu. Kun toiveen sanoo ääneen, se yhtä aikaa haurastuu ja muuttuu näkyväksi. Koteloituu suojaan, hylkää kuorensa. Sellaista tämä on. Vastakohtia, montaaseja ja kollaaseja. Anteeksipyytämätöntä uskallusta ja värisevää pelkoa. 

Mutta ennen kaikkea rauhaa, suunnatonta rauhaa.

* * *

Lasikuvun sisällä lumi kieppuaa, pyörii. Ravista palloa. Kierrä balleriinasoittorasian avainta. Pyöräytä hyrrää. 


Hymyile, avaa ovi ei-minnekään, kaikkialle.