maanantai 29. elokuuta 2016

Mitä sillä voittaa


Olin tänään uimahallin kuntosalilla. Pukuhuoneessa, suihkun jälkeen kuulin osan kahden alakouluikäisen tytön keskustelusta:

- Mitä laihuudella edes voittaa! Ja sinähän oot laiha.

En kuullut keskustelua ennen tätä repliikkiä, jonka toinen tyttö lausui painokkaasti, voimakkaasti ystävälleen. Tyttöjen keskustelu siirtyi muuhun, minä jäin jumiin noihin kahteen lauseeseen. Lapset olivat arviolta kahdeksan ja kymmenen ikävuoden välillä. 

Alle kymmenenvuotiaita. Pala nousi kurkkuuni. Minulle tuli jumalattoman syyllinen olo. Vihainen olo. Syyllinen olo siitä, että luomme ja ylläpidämme yhteiskuntaa, joka laittaa lapset kokemaan kehokriisejä. Vihainen olo siitä, että en tee tarpeeksi suojellakseni noitakaan tyttöjä kehostressin paskalta. Ja itse olin juuri tullut kuntosalilta, jossa pyöräilin kuntopyörällä laittaakseni rasvaa palamaan ja tein pienillä painoilla monta toistoa koska se polttaa paremmin rasvaa kuin isot painot ja vähät toistot.  Varsinainen olen puhumaan!

Mutta ero siinä on. Minun valintani mennä kuntosalille on omani, aikuisen valinta. Kahdeksanvuotiaiden tyttöjen pitäisi ajatella ihan mitä tahansa muuta kuin sitä, että onko tarpeeksi laiha. Hevosia, astrofysiikkaa, kilpa-autoja, poneja, poikia, tyttöjä, ihan mitä tahansa muuta. Lapsen ei pitäisi kokea ahdistusta kehonsa kelpaavuudesta. Toisaalta. Mitä voi odottaa? Lehdet, TV, netti, mediat, ihan kaikkikaikkikaikki kertovat kyllä esipuberteettisille tytöille tarpeeksi hyvin, mitkä ovat naiseuden todellisuudet. Ja ne ideaalit. Turha minun on hurskastella sitä, mitä heidän pitäisi ajatella. Minä halusin yhdeksänvuotiaana krepatut hiukset. Isommillakin tytöillä olivat. Ja huulipunaa! 

Krepatut hiukset olivat positiivinen asia. Huolestunut pikkutyttö ei ole. Tiedän kokemuksesta. Olin äärimmäisen huolestunut pikkutyttö. Minua valvottivat öisin monet murheet ja huolet, mutta vartaloni, kehoni ei. Ei vielä. Ja siitä olen kiitollinen. Minulla oli tuuria. Ehkä. Ajat olivat toiset. Ehkä. En kuullut kommentteja kehostani vielä sen ikäisenä. Se oli vain keho. Lapsen keho. Kaikilla ikäisilläni ei varmasti ole ollut yhtä simppeliä lapsuuden kehosuhdetta. Ei ennen aina kaikki ollut paremmin, olisi naiivia ajatella niin. Mutta tuntuu siltä, että naisten kehokriteerejä löytää laajemmin joka puolelta kuin 1980- ja  1990-lukujen käänteessä. Silloinkin oli kehopahoinvointia, mutta nykyään sitä on vielä enemmän (lähteeni: tunne, elämä, ympäröivä media). 

Mitä sillä edes voittaa? 

Ei niin, ei sillä voitakaan. Haluan sinulle, teille, tytöt tätä vain toivoa: paljon tunnetta siitä, että kehonne on juuri teidän. Ja hyvä sellaisena, kuin se on. Tietoa siitä, että kehonne on vain teidän määrättävissänne ja itsemäärittelynne alaisena. Ja paljon muitakin ajatuksia, kuin kehoajatukset. Sitä, mitä nyt kulloinkin. Olette taimia vasta, kasvatte. Itse sain muistutuksen: olet esimerkki. Olet aikuinen. Sinun sanoillasi ja teoillasi viitoitetaan kasvuympäristö. Näille lapsille, heidän luokkalaisilleen ja monelle monelle muulle. Älä ole välinpitämätön paskiainen. Älä näytä huonoa esimerkkiä. Sinullakin on vastuu. Muuttaa, muuttua. 

sunnuntai 21. elokuuta 2016

TRE

Kahveen rippeet Pyynikin munkkikahvilassa.

Olen tällä hetkellä Tampereella. Pidennetyllä viikonloppureissulla olen ehtinyt nähdä monenmoista sekä juoda useammatkin kahvit. Eksyin jopa Bonuskirpparille, kirjastoon & puistoihin.

 Sokoksen kahviossa.


 Perjantaina tuulensuojassa.

Ron Mueckin näyttelyssä.

 Veikeä ja ärmy vaaviveistos.

Taidemuseon takapihalla.
 
Atmösfääriä.

Etukameraselfie.

Huomenna takaisin Pohjois-Karjalaan. Tampere on kyllä ihana. Voisin nähdä hyvin itseni täälläkin.

maanantai 15. elokuuta 2016

Vaatteista ja vihanneksista

Tervetuloa lukemaan kirjoitusta, joka alkaa kierrellen päivän asuista ja etenee eetoksen ja moraalin kautta monikansallisiin riistofirmoihin ja kulutusvalintoihin. Sekä biojätteeseen. Aloitetaan siis:




Päivän asuni (kuvauspaikka yliopiston päärakennuksen WC)

Paita: H&M (alennuksesta, 5 € )
Housut H&M (vuoden vanhat, alennuksesta 7 € )
Kengät: Kirpputorilta (6 €)
Koru: H&M (alennuksesta, 3 € )
Toppi paidan alla: H&M (5 €)

Asun kokonaishinta (ilman alusvaatteita): 26 €

Oikeastaan tämän asun yhteishinta on aika lähellä yllättävän monen asuni yhteishintaa. Sillä minä ostan lähes kaiken alennusrekeiltä, -myynneistä tai käytettynä. Ainoat vaatekappaleet, joita olen useammin ostanut "täydellä hinnalla" ovat olleet urheiluvaatteita, joita on harvoin alennuksessa tai joista alennettuina on vaikea löytää omaa kokoa. 

Ei, en osta alennusmyynneistä halpatuotantoketjun vaatteita siksi, että olisin jollain tavalla pyhempi muita. En osta kirpputoreilta ensisijaisesti etiikan tähden. Ostan näitä kanavia pitkin rahatilanteen sanelusta. Minulla voisi, hypoteettisesti voisi olla puvusto, jossa on vain eettisesti kestäviä vaatteita, mutta budjetillani sen puvuston koko olisi vain pari paitaa ja housut. Toki voisi ajatella, että kirpputorilta ostamani H&M:n, Seppälän, Vero Modan, Vilan tai muiden ketjujen vaatteet olisivat eettisempiä käytettyinä kuin uusina. Itse en osaa ajatella näin. Ehkä hitusen, ehkä eivät. Pidän vaatteista. Pidän tyylistä, hiukan ehkä muodistakin. Kuluttajana teen heräte(alennus)ostoksia useimmiten vain, jos tiedän, että vaatteelle on varmasti käyttöä. Tänä kesänä olen ostanut alennusmyynneistä neljät talvisukkahousut, yhdet mustat housut, kolme valkoista t-paitaa, muutaman syksyisen mekon sekä koruja. Kaikki syksy/talvi-kautta varten. Sillä talven tullen alennuksia ei ole, uudet mallistot ovat saapuneet. Kunnes tulevat joulualennusmyynnit. Ok. Tämä kuulostaa taas kunnolliselta köyhältä, mutta näin materiarakkaana ihmisenä olin kyllä vallan onnessani löytäessäni 13 euron sukkahousuja kolmen euron hinnalla. 

En halunnut kirjoittaa rahasta. Halusin kirjoittaa asuistani. Mutta koska nämä kaksi asiaa linkittyvät toisiinsa erottomattomasti, kirjoitan jälleen rahasta. Minulle on pirun tärkeää näyttää tyylikkäältä (check "turhamainen nainen" -trademark). Ja vähällä rahalla se vaatii kekseliäisyyttä. Eettinen kuluttaminen on etuoikeus. Hiukan kuin luomutuotteet, joihin ei aina (lue: koskaan) ole varaa. Olen joutunut kovettamaan sieluni, ja ostan Chiquitan banaaneja, elleivät Reilun kaupan banskut ole erityistarjouksessa. Kapitalismi tekee köyhästäkin riistäjän tietyllä tavalla. Jos haluan, että minulla on varaa hedelmiin, minulla ei ole varaa lähi- tai luomuhedelmiin. Ja niin edelleen. Lautanen riistokorporaatioiden tuottamaa verta, minun pöydässäni. Ehkä liioittelen. Ehkä en. Elämässäni olen kuitenkin huomannut sen, että liian usein eettisten kulutusvalintojen tekeminen vaatisi paksumpaa kukkaroa. Ellei sitten dyykkaa tai viljele itse (mitä kumpaakin kannatan ja tuen ilomielin). 

Lukiessani tähän asti kirjoittamaani siristän silmiäni kriittisesti. Ikään kuin alitajuntani haluaisi rakentaa jonkinlaista pyhimysideaalia köyhästä, mutta eettisestä kuluttajasta? Lajittelenhan minä jätteetkin! Ostan niitä biojätekasseja, vaikka maksavat. Sanomalehtipaperi ajaisi saman asian biojätepussiastian pohjalla! Paha kuluttaja, helppouden ansa! Mutta minulla todellakin on rahaa biojätekasseihin, mutta ei eettisiin vaatteisiin? Tahi moraalisesti hyväksyttäviin banaaneihin? Totuus kuitenkin on, että jos olisin suurituloinen, minulla olisi ainakin helpommat edellytykset tehdä eettisiä hankintoja ja valintoja. Eri asia on, tekisinkö. Nyt vain jossittelen. Lasken pennejä ja banaanien kilohintoja. Se, että vähävarainen joutuu eettisen kuluttamisen liukkaalle jäälle ja sille heikommalle puolen, ei ole vähävaraisen vika. Mutta välillä se vain pistää vihaksi.

Joten hei tyylibloggarit. Kyllä, olen välillä hiukan kade eettisistä designtuotteistanne. Mutta enemmän kuin kateellinen teille, olen ärsyyntynyt järjestelmään (lue: yhteiskunta, hallitus, maan tila, maailman tila), joka tuottaa niin paljon tuloeroja, niin paljon pienituloisia kuluttajia, niin paljon suoranaista köyhyyttä ja kurjuutta. Joten hei järjestelmä. Haluan tehdä osaltani työtä, että sinusta tulisi oikeudenmukaisempi. Että olisi vain niitä parempia banaaneja.