tiistai 6. joulukuuta 2016

Omenapuut



Olen miettinyt sanan valtaa, sanan voimaa ja sanojen tarvetta.

Olen ajatellut omenapuita.

Olen ajatellut sitä, miten

        valo kasaantuu lumen läpi, heijastuu kiteistä, häikäisee. Huolimatta siitä, miten itkisit, miten itkisin, valo kohtaa silmäkulman ja välke maan. Aurinko on, iso oranssi pallo, hyvä hedelmä. Nielaistut kyynelet luistinradalla seitsemänvuotiaana, painavat lumihiutaleet, taivaan lentopostit. Lumienkelin viivat, lumeen jäävä jälki, linna, lämpö. Miten se sama valo kiertää, planeetat, radat. Minä en ymmärrä fysiikkaa, minä vain kierrän kehää, vuosirenkaita, kouluteitä, kangaspuita.

Kesällä pystytämme teltan pihalle. Terästapit uppoavat multaan, uni ei tule, aurinko ei laske. Yönkasteisen pihan poikki askeleet mittaavat turvan etäisyyden, oma sänky on hautomo. Tyynyt kuin vangitut höyhenpilvet, taivaan kaari. Paljaat jalat äkkisyvä käsipohja hiekkakakut, aurinko kiertää kehää, hymyää. Valo on persoona, se vartioi, vahtii. Hymyilevät silmät, hyvä lämpö, kalan perkeet. 

                                     on tärkeää muistaa, että perkausjätteet soudetaan aina kauemmaksi, linnut tietävät jo kaukaa

Ja se sama valo kasaantuu, vuosi vuodelta naurattaa, nostaa ja polttaa. Jos jokin on totta, se on toisto. Kierrän päivän iltaan, talviaikaan, pelon maahan. Syksyllä omenapuu kantaa satoa, sata kiloa, sata kiloa hedelmää ja meidän hampaamme uppoavat kirpeään maltoon. Tislaan kemian tunnilla jotakin jostakin, minä en ymmärrä fysiikkaa, minä pelkään kemikaaleja. Pelkään pimeää, tunneleita ja muiden naurua. Kirjoitan omenista, kirjoitan lapuille ja päiviä kirjaan. Valo kohtaa taas, kevät kantaa minua kultatuolissa, nauraa ohimoni keveiksi ja huuleni punertaviksi. Minä nauran valoon, valosta, valossa. Pimeys on vaan poissaoloasi, kuiskaan, ja tiedän, miten kynttilän liekki sammutetaan niin, ettei se jää savuamaan.

                           vaikka unohtaisit pysyvyyden, pysyvyys ei unohda sinua

Syklit jatkuvat, luon auringon tyhjästä, savesta ja meikkipuuterista. En ole tyytyväinen, hajotan sen, kasaan uuden. Rautalangasta ja pitsistä, ripustan ikkunaan. Jos et minulle valoasi anna, luon itse omani. Vihan sylki suupielessäni, itkun ja pelon ajat, auringon puute, puiden tiheys. Häviääkö se? Hylkäsikö se? Pikkuauringot pöydällä, ikkunalaudalla, rikkinäiset kankaat. Rikot maat, kelirikot mielet. Kiroan auringon, kiellän valon.

Kunnes taas pimeä taittuu, kunnes taas lumen tai veden pinnasta minut kohtaa säihke, tuttu piiri. Miten se kasaantuukaan, heijastelee! Silmän välissä, jään piirrossa, käden lämmössä, kevään sulassa. Se sama valo, sama pysyvä, hedelmän mehu, matematiikan yhtälö. Ja minä ajattelen omenapuita, sitä, miten valo ennen meitä jälkeemme. Muistan nauruni ja naurumme, maan kannon, pinnan jouston, sen kaiken mitä on ja mitä me toistemme käsiin käsistä käsillä
                                                                                       
                                                               kannamme, ja on nälkä ja on hyvä.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Saarna


Tämä on saarna.

Kirjoita omasi.

Kuljen laput silmillä. Katusoittaja istuu kokoontaitettavalla jakkaralla. Hei, hän huudahtaa minulle ja hymyilee. Minä käännän katseeni, kiirehdän askelta. En katso silmiin, vältän. On muka kiire. Vitut on. En vain halua pysähtyä, kohdata lähimmäistäni. 

Näin kylmäksi, näin kylmästi, näin jäisesti, minä sinut kiellän, sinut hylkään.

Minulla ei ole mitään tekosyytä. Minulla on vain velvollisuus, eettinen vaade ja valinnaton pakko. Minulla on pakko kasvaa pois sydämettömästä oman edun tavoittelusta, oman elämän rakentamisesta, menestyksen ihailemisesta, menestyksen etsimisestä, lankeamisesta omaan epäpyhään piiriin, omiin huoliin, omaan pieneen jätekasaan.

Näytä minulle hädänalainen ja katso miten käännyn pois.

En halua pyhittyä. Haluan, että hyvä kulkee kauttani. En halua tulla ahneeksi onnelle, joka kertyy vain omieni piiriin. Haluan olla radikaalimpi rakkaudessani ja ehdottomampi teoissani. Haluan kiintyä vähempään ja olla valmis antamaan enemmän. 

Näytä minulle ihminen ja minä näytän sinulle välinpitämättömyyden ja kourallisen tomua ja pelkoa.

Tämä on vaade, tämä on pakko. Tämä koskee niin fasismin ja rasismin vastustamista, tämä sisältää niin voimauttavan ja aukottoman solidaarisuuden kanssaihmisiäni kohtaan, etenkin toisia naisia ja muita sorrettuja vähemmistöjä ja sukupuolia kohtaan. Minä saarnaan itselleni, sillä näen sen liian ison malkan silmässäni, sen liiaksi kasvavan mukavuudenhalun ja himon kaikkeen helppoon ja hyvään. 

Jos minä tämän sallin, minä sallin kaiken. Jos minä tältä silmäni suljen, ne eivät ikinä avaudu.

Kristittynä ja ihmisenä minulla ei ole valintaa. Minun tulee sanoin ja teoin vastustaa eriarvoisuutta, fasismia, rasismia, syrjintää, sitä syntiä mitä lainsäädännön nimissä harjoitetaan translain puitteissa ja kaikkea muuta, joka minun kanssaihmistäni loukkaa. 

NO PASARAN. Tästä ette kulje. Tämä on raja, tämä on pakko.

Kirkoissa ympäri maata rukoillaan viisautta päättäjille. Minä rukoilen enemmän nykyään heille armoa. Meidän kätemme ovat veressä, Migri ja muut. Me olemme jo polvia myöten veressä. Se, että minua parkaa vähän pelottaa vastustaa fasismia julkisesti, on synti. Kyllä, minä sanon, että pelko ja ennen kaikkea hiljaa oleminen on synti siinä sen perimmäisessä muodossa: se on välinpitämättömyyttä, sydämen eroa Jumalasta.  On armo, mutta me laskemme liiaksi sen varaan, toisia veneen reunan yli tiputtaen.


Ja se, että minä naisena tässä saarnaan, madonnana tai eevana tässä saarnaan, nähkäät, lukekaat, muistakaat mitä Kristus. Muistakaat, miten Kristus. Minun kieleni puree, se pistää, yhtä ihmisenä tai pyhänä kuin kenen vain. 

Ennen kuin armahdat meitä, auta meitä ihmisyyteen. Aamen.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Miten kuvata sitä, mikä sanaa pakenee?


Elämä: olen ostanut värikyniä sekä tekstaustussin. Lumet sulivat ja tulivat takaisin. Joimme kaakaota kahvilassa kaikkein pimeimpänä päivänä. Pienet yksityiskohdat kasaantuvat jonoiksi. Mitä minä viime viikosta edes muistan? Muistan lumipyrykävelyn, ruusukimpun tuoksun, kahvinkeittimen porisevan äänen & puheen lämmön. Muistan pienet ärtymykset ja väsymykset, televisioruudun kertomuksen ja kastuneet kengät. Pelon isojen ajatusten äärellä. Rauhan niiden välissä. Raukeuden niistä irti päästämisen jälkeen.

* * *

Viikko sitten olin tuomiosunnuntain jumalanpalveluksessa. Sykli on taittunut, tänään on ensimmäinen adventtisunnuntai. Kuuntelin Kerkko Koskinen Kollektiivin Hoosiannan jälleen, tänäkin vuonna. Yritin tuntea jotain. Väsytti. Sitten muistin: ei pyhä pakolla löydy. Se yllättää fyysisenä kipuna, kyynelvirtana tai kauneuden kokemuksena. Hetkien välissä, ei niiden ytimessä. Vaivihkaa, salaten.




Aloitin lukemaan Riku Korhosen romaania Emme enää usko pahaan. Väsyneet aivoni väänsivät juuri tuon otsikon muotoon "emme enää usko pyhään".

Emme juurikaan.

Minulle pyhyys on useammin arkisen poissaoloa, kuin pyhyyden läsnäoloa. Jos pyhää etsii vain puhtaista kirkkoliinoista ja alttaritaulujen ääriviivoista, voi joutua etsimään jonkin tovin. Olen käynyt paikoissa, jossa olen olettanut kokevani sakraalin läsnäolon. Koviten se on iskenyt odottamatta. Pyhyys on ollut minulle aina rikko, railo, raja. Ristiriita, riitasointu. Rujouden puhtaus. Rosoisen ylevyys. Sanahelinää, tiedän. Pyhää kun pystyn kuvaamaan vain pois rajaamalla, en määrittelemällä.

Mitä pyhä sinulle on?

Minulle se on sitä, joka ei tarvitse sanoja. Joka on sanojen ulkopuolella. Sie vaan tunnet sen, sie tiiät.
 
Mitä enemmän luen teoriaa siitä, mihin jumala on kuollut, mihin ihmiset hänet tappoivat, miten Nietzsche ja Ihmisen Tieto, miten uskonnon turhuus, sitä enemmän uskon

Katso ihmistä. Siinä se.

(Korhosen romaanista ei vielä sen enempää. Yritän lukea sen pian.)

* * *

Ei minun ollut tarkoitus kirjoittaa pyhästä. Sattumalta kuuntelin tänään Mikko Joensuun levyjä Amen 1 ja Amen 2Helsingin Sanomien viime keväisessä haastattelussa artisti kertoo levyprojektista. Joensuulle levysarja on kertomus jumalasta vapautumisesta. Olen kuunnellut kappaleita. Minulle ne kuulostavat pyhiltä. Meillä kaikilla on polkumme, tiemme. Musiikki itketti. Siinä taas, sen äärellä, sen salaa iskevän.

Siinä taas, siinä se.